Perinneleivontaa: wilhelmiinapikkuleipiä

Voiset ja paahteisen sokeriset viipalepikkuleivät eli wilhelmiinat ovat tuttuja mummolleni jo vuosikymmenten takaa, ja ihan yhtä hyviltä ja rapeilta ne maistuvat tänä päivänäkin mummolan kesämaisemissa tehtynä.

Taikina tehdään vatkaamalla ensin voi, sokeri ja tumma siirappi keskenään kullanruskeaksi vaahdoksi. Vaahtoon vatkataan yksi kananmunan keltuainen ja sen jälkeen vehnäjauhoa, vaniljaa ja soodaa. Wilhelmiinat onnistuvat yhtä lailla myös vaaleasta gluteenittomasta jauhoseoksesta, jota laitetaan saman verran kuin vehnäjauhoa.

Wilhelmiinat (noin 30 kpl)

100 g huoneenlämpöistä voita

1 dl taloussokeria

1 rkl tummaa siirappia

1 kananmunan keltuainen

2,5 dl vehnäjauhoja (tai vaaleaa glut. jauhoseosta)

1 tl vaniljasokeria

1 tl ruokasoodaa.

Valmis taikina jaetaan kahteen yhtä suureen osaan, ja osat pyöritellään varovasti jauhotetuin käsin kahdeksi pötköksi leivinpaperin päälle.

Pötköjen pitää olla riittävän kaukana toisistaan, koska ne leviävät uunissa. Leivinpaperi vedetään varovasti uunipellille ja laitetaan 175-asteiseen uuniin noin 15 minuutiksi, jonka jälkeen pötköt ovat muuttaneet väriään ja muotoon melko paljon.

Viillot eivät toki ilmesty uunissa itsestään, vaan taikinalevyt viipaloidaan kuumana, jotta levyjen jäähdyttyä viipaleet voidaan nostaa keksipurkkiin tai suoraan kahvipöytäään tarjolle. Tietääkö joku, miksi wilhelmiinat leikataan juuri tuollaiseen vinoneliön muotoon?

Wilhelmiinat ovat ihanan rapeita, ja ne ovat voisia, ja siirapin paahtunut sokerisuus maistuu ihanalta kahvin kanssa.

Ja kuinka kaunis tuo halkeileva ja rustiikkinen pikkuleipien pintakuvio onkaan! Eikä maisemassakaan ole juuri valittamista...