Lukurauhan päivän suklaakeksit

Sunnuntaina vietettiin Kirjasäätiön vuosittain julistamaa Lukurauhan päivää, ja samalla teemalla jatkettiin eilen työpaikallani. Tein Lukurauhan päivän tapahtumaan näitä pehmoisia suklaakeksejä, koska vielä lukemistakin parempaa on lukeminen ja jokin ihana herkku!

Nämä keksit on helppo tehdä, kun taikinaa ei tarvitse välillä jähmettää jääkaapissa eikä muutenkaan odotella. Ainoastaan paisto vie jonkin aikaa, jos ei ole kiertoilmauunia, sillä pellille ei voi laittaa kovin montaa keksiä, jotta ne eivät paistuessaan leviä yhdeksi isoksi keksilevyksi ja sillä ilman kiertoilmaa uunissa ei voi paistaa kuin yhden pellin kerrallaan.

Mutta siis ensin taikina: huoneenlämpöinen rasva vatkataan vaahdoksi sokerin kanssa, ja joukkoon vatkataan yksitellen kananmunat. Kuivat aineet sekoitetaan keskenään ja sekoitetaan taikinaan. Lopuksi joukkoon lisätään karkeasti rouhittua tummaa suklaata. Annoksesta tulee noin 50 keksiä.

Pehmeät suklaakeksit (~ 50 kpl)

250 g margariinia

2,5 dl sirosokeria

2,5 dl fariinisokeria

4 kananmunaa

7 dl vehnäjauhoja

0,5 dl tummaa kaakaota

10 tippaa vanilja-aromia

1 tl ruokasoodaa

0,5 tl leivinjauhetta

ripaus suolaa

+ 250 g rouhittua tummaa suklaata.

Koska kananmunia tulee monta, taikinasta tulee ilmavaa ja kuohkeaa, mikä tekee valmiista kekseistä ihanan pehmoisia. Suklaasattumat saavat minun makuuni olla isoja, joten suklaata ei tarvitse rouhia turhan hienoksi.

Taikina on taivaallisen hyvää, joten sitä kannattaa jo ihan suosiolla maistaa. Sen jälkeen taikinaa laitetaan noin puolikkaan ruokalusikallisen kokoisia nökösiä pellille. Minun pellilleni mahtuu juuri ja juuri 3x4 keksiä siten, että ne eivät tartu toisiinsa uunissa. Määrä riippuu koko pellin koosta. Paistoaika on 175-asteisen uunin keskitasolla noin 14 minuuttia per pelti, joten viiden pellillisen paistamiseen saa kulumaan ihan hyvän tovin.

Mutta lopputulos maksaa vaivan! Aivan ihania ja suussasulavan suklaisia keksejä. Minusta on ihana lukea kirjaa ja syödä suklaata tai muuta makeaa samalla. Ehkä siksi monien kirjojeni sivuilla onkin tahmaisia sormenjälkiä...

Kirjapinot ja keksipinot ovat molemmat aivan yhtä valloittavia näkyjä!